Jotain omaa?

Hakureeneissä on aikaa. Nimittäin miettimiselle.

Rollen kanssahan me treenattiin, Bea sai jäädä odottelemaan kotiin. Treeneissä kaverit kuitenkin kyselivät, että miksei Bea ole ollut mukana lähes ollenkaan. Keväällä ja alkukesästä se kävi ehkä neljissä treeneissä ja lappalaiskoiraleirillä olin sen kanssa kerran hakumetsässä.

Metsään kun lähtee sen kanssa, se on tekemässä hommia - mulle, mun kanssa, mun luona. Maalimiehet ei vois oikeestaan vähempää kiinnostaa, kun sen mielestä olis vaan niin ihanaa, jos se sais tehdä ihan vaan pelkästään mun kanssa. Kyllä siitä hakukoiran saisi, jos vaan koulisi. Mutta se vaatisi ihan järjettömästi töitä ja luultavasti aiheuttaisi useammankin harmaan hiuksen. Ja lopulta sitä kuitenkin törmäisi siihen kysymykseen, että onko siinä kumminkaan hittoakaan järkeä.

Koska realistista on se, että tuollainen sintti ja metrinen hyppyeste.

Entä onko sitä pakko kisata? Periaatteessa ei, mutta mun on myönnettävä, että mä olen itse kisailuihminen. Tavoitteet mittaan kisatuloksina, tavoittelen kisoihin pääsemistä. Välttämättä nämä tavoitteet eivät toteudu koskaan, mutta munlaiselle ihmiselle on ihan hiton turhauttavaa treenata jotakin, jos tietää, ettei ikinä koskaan milloinkaan tuu pääsemään kokeisiin. Pekopuolihan olisi toki vaihtoehto, mutta jokin siinä tökkii. Siis itellä, koirahan ei sitä tiedä, onks se peko-koira vai pk-koira. Tai ainakaan sillä ei ole sille merkitystä.

Kuva: Mira Kuhlman

Sitten mä rupesin miettimään sitä, että Bea on yksin kotona. Että kun mä meen kotiin, pitäis varmaan sen kanssa kehitellä jotain. Ja siinä vaiheessa mulla kirkastu. Mä en muista, millon mä olisin viimeks ihan oikeesti tehny jotain sen kanssa ihan kaksistaan. Rolle pääsee aina hakureeneihin mun kanssa kahestaan, se on mun ja sen juttu. Mutta entäs Bea, niin. Sen ehdoton ykkösjuttu on toko. Se vaan nauttii siitä, kun se saa tehdä mun kanssa, mulle, mun vierellä. Mutta sitäkään se ei saa tehdä ilman Rollea. Rollehan kulkee ihan samoissa tokoreeneissä kuin se. Sama canicrossissa. Ja lenkeillä. Enhän mä koiria samanaikaisesti reenaa, mutta ei mikään voi olla "mun ja Bean juttu", jos Rolle kulkee rinnalla.

Haluisinko mä sellaisen "mun ja Bean jutun"? Voisin halutakin. Bea on koirana vaan niin mahtava, miksi en siis haluaisi jotain sellaista, mikä ois ihan vaan meiän kahen välistä. Sellaista, minkä hauskuudesta Rollella ei olis tietoakaan.

Agility, rally-toko, koiratanssi... Kaks ekaa ei nappaa itelle, kolmatta en jaksa treenata. Rolle osaa jo tuhat ja kaks temppua, joten mä en enää jaksa opettaa mitään Bealle. Bea osaakin hurjat yhen tempun. Ja sekään ei oo mun opettama.

Pk-lajit itteä kiinnostaisi. Treenikaveri heitti ehkä puolivitsillä, että miten olis jälki. Oon mä sitä oikeesti miettinyt. Siis ainakin miettinyt. Mun oma mielikuva lajista on Rollen kanssa saatu. Ja koska Rolle ei mistään kulmasta katottuna oo jälkikoira, on jälki jäänyt mullekin vähän sellaiseksi ei ehkä -lajiksi. Mutta jos Bean kanssa ainakin kokeilisi, ei sitä koskaan tiedä, ennenkö kokeilee.

Mutta sitten muistin, että myös jälkeen kuuluu tottisosuus.

Kirottu hyppyeste.

Maastot ois kyllä ihan vieressä. Ja kun jälkikoira kulkee kytkettynä niin ei tarttis ees mitään lupia hankkia. Mutta toisaalta, se kirottu hyppyeste. Ja okei, on se ehkä myönnettävä. Sitä oppia pitäis varmaan ammentaa jostain, ei ihan lähde tälleen suoriltaan.

"Entäs peltojälki?" kysäisi kaveri.

Kuva: Mira Kuhlman

Niin.

NIIN.

Siinähän ei ole tottisosuutta.

Aika näyttää, tuleeko meidän toko- ja hakuohjaajasta myös jälkiohjaaja. Tsäänssit on korkeet.